Aurinkokelloa tulkitsemassa Harjun mäellä

”Ateria ilman viiniä on kuin kesä ilman aurinkoa.

Ateria ilman viiniä on kuin yö ilman naista.” - Ranskalaisen viinikampanjan iskulauseita

Aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta. Pöytään istuessa saa vaikutelman, että jakkara kököttää aivan metsän siimeksessä. Ylös noustessa kohti alkupalapöytää alapuolella paljastuu kuitenkin kaupungin keskusta, sekä Jyväsjärvi.

Suuntaan tutkimaan pöydän antimia. Tarjoilija kehui kalamurekkeita itse tehdyiksi. Pöydässä on monenlaista apetta. Ilokseni huomaan keitettyjen perunoiden puuttuvan. Sen sijaan tarjolla on paistia, murekkeita, huoliteltuja salaatteja, sekä punajuurikeittoa. Pääruoan sai valita kolmesta vaihtoehdosta ja jälkkäriksi oli katettu kahvipöytä pienellä makealla. Koko lounaan hinta 13,50e.

Ravintola Vesilinna Jyväskylän harjun mäen huipulla on heittelehtinyt tasollaan ja maineellaan viimeisten vuosien aikana melko hurjasti. Keittiönovi on käynyt tiuhaan, kun uutta päällikköä on haettu milloin mistäkin. Nyt linjaan on kaivautunut Helmut Rauniaho tiiminsä kanssa.

Meidän osalta kiinnostus oli ennen kaikkea viinissä. Vesilinnalla on omaa maahantuontia Saksan Moselista S.A. Prümin talosta. Weingut S.A. Prüm (erotuksena naapuristaan Johannes Prümista) sijaitsee upean vanhan Bernkastel-Kuesin kylän kupeessa Keski-Moselissa vajaan parin tunnin ajomatkan päässä Frankfurtin lentokentältä. Viinit on hinnoiteltu sangen asiakasystävällisesti. Ravintolan pitkäaikainen yrittäjä-osakas Pirjo Oksanen-Prüm vastaa nykyisin enemmän tuotannosta ja markkinoinnista Saksassa miehensä Raimundin kanssa.

Päädymme vaimon kanssa pulloon keliin sopivaa Prümin Wehlener Sonnenuhr (aurinkokello) -palstan riesling kabinettia vuodelta 2008. Tarjoilija innostuu valinnasta ja haluaa, sekä ennen kaikkea osaa, kertoa tuotteesta enemmänkin. Aromi lasissa tuo välittömästi mieleen viime syksyn häämatkan Moseliin. Hyvin hailakan keltaisesta nesteestä nousevat tutut kuivatut aprikoosit, mesimarja, sekä kypsyneelle rieslingille ominainen vasta leikattu vihreä puutarhaletku.

Aurinko lämmittää ikkunan läpi. Tarjoilija utelee pitäisikö sälekaihtimia laskea ettei aurinko ota silmiin. Ei todellakaan! Hieno viini lasissa ja upea keli ulkona hiljentää fiilistelemään. Mieli matkaa pari kuukautta eteenpäin aurinkoisiin kevätpäiviin.

Ensi siemauksella suu värjäytyy oranssiksi aprikoosihillon ja appelsiininkuoren estereistä. Wehlener Sonnenuhr-palstan gray slate-liuske maistuu viinissä vahvana mineraalisuutena. 7.5% alkoholia ei pahemmin pyöri suussa, mutta viini jättää miellyttävän pyöreän jälkimaun aina seuraavaan siemaukseen saakka.

Pääruoaksi valitsimme molemmat kalaa. Lohen esillepano on melko rustiikkinen, mutta elementtejä löytyy riittävästi. Kokonaisuus on hiukan rasvainen. Paljon pelastaa ensi silmäyksellä lautaselle kuulumaton paprikahöystö, joka tuo riittävästi happoa pilkkomana lohen, kastikkeen ja lisäkkeen rasvaisuutta.

Jälkiruokaa ei tarvita. Mielestäni reilun kympin lounaaseen kuuluva kahvipöytä ja valikoima keksejä on suomalaiseen makuun riittävä. Omaa viinihammasta jää kuitenkin sen verran kolottamaan, että päätämme tilata vielä lasit toista omamaahantuonti risukkaa.

Listalta löytyy laseittain Ürzig Würtzgarten -palstan Rieslingiä. Würtzgarten (yrttitarha) sijaitsee joen mutkassa muutaman kilometrin pohjoisempana Wehlener Sonnenuhrista etelään laskevilla, erittäin jyrkillä, rinteillä. Palsta saa paljolti enemmän aurinkoa kuin talon muut palstat länttä kohden laskevilla rinteillä. Auringon määrä muokkaa viinistä tuhdimman. Maaperä on Würtzgartenissa red slate -liusketta, mikä puolestaan antaa viiniin enemmän mausteisuutta.

Viini on väriltään kullankeltainen ja taittuu valoa vasten hieman vihreään. Aromimaailmasta lasista nousee päällimäisenä makeus vasta-avatun säilkepersikkatölkin muodossa. Tuoksu on myös selvästi mausteisempi ja mineraalisuus tuntuu paahteisempana. Maussa esiin tulee poltettu tai karamellisoitu limenkuori. Paletissa tuntuu karvaus, mikä muistuttaa hieman männynneulasia ja joitakin villiyrttejä, kuten siankärsämöä. Viini kaipaa ehdottomasti enemmän ruokaa rinnalleen kuin kabinetti.

Luontoäiti antaa valomerkin, kun aurinko siirtyy korkean männyn rungon taakse. Bussi kohti Helsinkiä lähtee piakkoin. Lounaasta jäi suuhun hyvä maku. 13,50e on hyvä hinta sapuskalle, mitä Vesilinna tarjosi. 35 euroa viinipullosta on enemmän kuin sopuhinta ja henkilökunnan palvelualttius yllätti positiivisesti. Ennen kaikkea mieleen jäi kuitenkin miljöö. Upeat näkymät, varsinkin hyvällä säällä, ja toisaalta tuntuma luonnonläheisyydestä tuli yllätyksenä Jyväskylässä varttuneillekin. Miksi ei tätä mainosteta Vesilinnan sivuilla enemmän? Ehkä se on heille itsestäänselvyys, mutta asiakkaan näkökulmasta mahtava lisä kokonaisuuteen. Mielestäni Vesilinnan yhtenä ongelmana on aina ollut vaikea luoksepääsy. Vaiva kuitenkin palkitaan. Heitän tässä palloa ravintolan suuntaan, koska varsinkin illallisasiakkaille, Vesilinna ei ole korkkarietäisyydellä oikein mistään. Voisiko ravintola tarjota asiakkailleen kuljetuspalvelua ylös Harjulle vaikka Asemakadun päästä ja lisätä loppulaskuun kohtuullisen summan palvelusta?

P.S. Jos S.A. Prümin viineihin haluaa tutustua Vesilinna ulkopuolella tarjoaa Alko valikoimassaan yhtä Prümin Wehlener Sonnenuhr -palstan Spätlese Rieslingiä sangen kohtuulliseen 24,90e pullohintaan.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

Aalto, Ribera del Duero, 2010

"Kunnon viinistä saa kunnon veren; kunnon verestä saa hyvän mielen; hyvä mieli innoittaa hyviin tekoihin ja hyvät teot taivaaseen. Näin on tullut todistetuksi, että viini johtaa taivaaseen."                                                           - Vanha englantilainen sananlasku

Kaiuttimesta pauhaa espanjankielistä romaanimusiikkia Gypsy Kingiä.

Hyllyyn kulkeutunut Ribera del Dueron punaviini Aalto päätti (erittäin)lyhyen varastointinsa eräänä sateisena torstai-iltapäivänä Helsingin Kalliossa.

30 vuotta maineikkaalla Vega Sicilialla viinimestarina työskennellyt herrasmies Mariano García aloitti Aalto projektin vuonna 1999 Riberan viinisäädöslaitoksen söör Javier Zaccagninin kanssa. Aikomuksena oli luoda alueen ilmastoa ja maaperää mukaileva huippuviini – Riberan oma burgundi. Rypäleeksi valittiin Tempranillon klooni Tinto Fino.

15 vuotta myöhemmin tulokset ovat sangen lupaavia.

Maaperä Riberassa on sekoitus liusketta, savea, soraa ja hiekkaa. Aalto kasvattaa 110 hehtaarin alueella Valladolidan alueella noin 200 kilometriä Madridista luoteeseen.

Ribera del Duero

Valmistuksessa käytetään uutta ja modernia bodegaa, taloa, joka valmistui 2005. Viini käy valmistusvaiheessa läpi normaalin käymisen lisäksi malolaktisen käymisen tynnyrissä. Tynnyreinä käytetään pääosin kolmevuotiaita ranskalaisia tammitynnyreitä.

Mariano ja Javier keskittyvät ainoastaan kahteen eri viiniin: Aalto ja Aalto PS.

Jälkimmäisenä mainittua tuotetaan ainoastaan huippuvuosina ja tavara tapaa mennä kaupaksi ennen kuin se jälleenmyyjälle asti päätyykään.
Aalto sen sijaan kulkeutui meikäläisenkin viinilasiin asti.

Aalto 2010 vietti lapsuutensa ensimmäiset 18 kuukautta tynnyrissä, joista vajaa viidennes oli amerikkalaisia ja loput ranskalaisia. 2012 kesäkuun viimeisellä viikolla se pullotettiin.
Varhaisnuoruudessaan se poimi aromimaailmaansa elementtejä terriööristä ja tynnyreistä, sekä malolaktisesta käymisestä.
Lasissa tuoksuukin maaperä vahvana. Mielestäni aromeissa tuulahtaa esiin multaisuus ja punajuuret ja tummat luumut.
Väri on intensiivisen punainen, kypsä kirsikka, mutta viestii raikkaudesta taittuen aavistuksen purppuraan.

Maku on huikea. Pehmeitä tanniineja siivittää terävä makeus ja mausteisuus, josta alkoholi (15%) ja hapokkuus tekevät hieman terävän, mutta se muuttuu suussa kermaisen pyöreäksi. Makupaletti toistaa aromeja, mutta tarjoaa myös korianterin siemeniä, lakritsia, vaniljaa ja pitkän jälkimaun!

Huipputavaraa, joka huutaa erilaisia ruokia rinnalleen. Päällimäisenä mieleen tulevat grillatut punaiset lihat, paahdetut uunijuurekset, erityisesti punajuuri. Uskon sen viihtyvän myös mausteiden parissa kuten fenkolin ja korianterin siemenet, kumina ja sumakki. Kovin tulista ruokaa en tarjoaisi Aallon harjana.

Ribera del Duero ei tuottanut tälläkään kertaa pettymystä. Kyseessä on huippuviini. Viime aikoina olen löytänyt jonkilaisen fiksaation alueen roteviin punkkuihin ja luulenpa niiden maistuvan tämän amaronekansan suussa yhtä lailla hyvälle.
Aaltoa löytää Alkosta suolaiseen 39,90e hintaan, mutta esimerkiksi ruotsinlaivoista ainakin Viking Line tarjoaa sitä jo rehdimpään alle kolmenkympin hintaan. Alkon 40 euroa sulattaa vielä kimppainvestointina maisteluiltaan, mutta pidän sitä hiukan kalliina pelkästään omakustanteisena.



Ribera del Duero – Aalto DO – 2010
Alkoholi: 15%
Väri: Kirsikanpunainen, purppuraan taittuva
Tuoksu: Multainen, punajuuret, raikas
Maku: Pehmeät tanniinit, vaikka hapokas. Terävä mausteisuus, yrttinen, korianteri, vanilja.
Ruoka: Maanläheiset maut. Juurekset, hiileksi grillatut punaiset lihat, pitkään kypsytetyt kovat juustot.
Musiikki: Vanhan liiton Flamenco

Hinta: Alkossa 39,90

Kiitos, anteeksi ja juomisiin!

Domaine de la Bongran , Cuveé E.J. Thevenet, Viré-Clessé, 2009

Sanotaan, että loppusyksy on punaviinien aikaa.

Helsingissä ei ainakaan vielä näy lunta maassa, joten pidätän oikeuden illan viimeisiin hitaisiin ystäväni Chardonnayn seurassa. Viime aikoina olen viettänyt useammin kuin kerran iltaa vahvojen Chardonnay-viinien parissa. Useimmiten ne ovat olleet kotoisin Chablista tai Californiasta.

Tänään kuitenkin illan päävieras on sata kilometriä Chablista etelään Mâconnais-alueen sydämestä.

Domaine de la Bongran aloitti toimintansa jo 1500-luvulla Ranskassa. Talon 15 hehtaaria on viljelty ahkerasti siitä saakka. Nykyään päällysmies on Jean Thevenet apunaan poikansa Gautier.

Toisin kuin alueen tuottajat yleensä, Jean keskittyy ainoastaan valkoviineihin. Rypäleet Bongranissa poimitaan käsin vasta aivan myöhään syksyllä – toisinaan jopa jalohomeisina. Viljelyssä ei käytetä kemikaaleja ja viinin annetaan käydä viileässä jopa 24 kuukautta kaikessa rauhassa.

Olin jo jonkun viikon odottanut Vire-Clessen korkkaamista. Nyt lauantaina tarjoutui sopiva tilaisuus. Jäähdyttelin pulloa parvekkeella ja seurasin tilannetta ikkunalasin läpi pyöritellen ”lämppäriviiniä” kiivaasti lasissa. Viime aikoina olen tullut siihen tulokseen, että viinien yleisiä suosituslämpötiloja on syytä nostaa parisen astetta aina ylöspäin. Kuuliaisesti kuitenkin jäähdytin oman Chardonnayn lähemmäs 15-astetta, jotta se olisi lasiin päästessään siinä 16-18C välissä.

Vihdoin ja viimein kello näytti 45 minuuttia kuluneen ja uskalsin hakea viinin sisään.

Se niistä pitkään ja hartaudella kasvatetuista kynsistä..

Ruuvasin korkin auki ja nuuhkin: ei korkkia. Ja ei muuta kuin lasiin!

Toisistaan riippumattomien kahden eri maistelun tuloksena pääsimme vaimon kanssa noin tavallaan yksimielisyyteen.

Väri:

Kullankeltainen, rypsiöljy tai kypsä vehnä.

Tuoksu:

Mieto tammi ja vanilja. Alkuun häivähdys ammoniakkia, joka onneksi hävisi noin viiden minuutin jälkeen. Kuivattua aprikoosia, jäätynyttä ananasta, paahdettua sokeria, squash-pallo ja muovailuvaha.

Maku:

Ei tietoa ammoniakista.

Miellyttävän tasapainoin, ottaen alkoholin huomioon (14%), makea, erittäin hapokas.

Löysin pajunkuorta, sitruunan mehua ja vielä raakaa valkoista mansikkaa. Jälkimaussa tuntui miellyttävä öljyisyys, sekä puinen (se sininen) lyijykynä.

”It's getting better by the minute.”

Hieman lämmetessään ja noin 45 minuutin jälkeen viini vain parani. Mielestäni tämä valkkari tarvitsee dekantoinnin. Viini oli vuoden 2009 satoa, mikä tarkoittaa, että terävin hedelmäisyys on jo kaikonnut ja iän tuoma eleganttisuus astuu esiin. Iästä huolimatta hedelmäisyys tuntuu erittäin voimakkaasti ryhdikkään eleganttisuuden rinnalla. Tasapainoinen ja sliipattu ukkometso. Dekantoinnin jälkeinen ”kukinta” tekee tästä erinomaisen ”meditaatioviinin”. Hyvän dekannoin jälkeen ehdottomasti hintansa väärti. Voin suositella ensiriipaisuna niille, jotka haluavat tutustua vähän varttuneempiin Chardonnayhin.  

Viré-Clessé löytyy myös Alkon hyllystä hintaan 36,50e.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

Suomi on kuiva maa

”Juopuneita ei näy siellä, missä viini on halpaa; eikä raittiita siellä, missä viinin korkean hinnan vuoksi tavallisin juoma on viina.”

- Thomas Jefferson

Kävin taannoin keskustelua viinimestariystäväni kanssa suomalaisten juomatottumuksista ravintolassa. Ystäväni kertoi heidän ravintolalistalla olevan mitä erilaisempia valkoviinejä. Tyyliltään niitä on parfyymisista tammitettuun ja jopa savuiseen. Olen muutaman kerran käynyt syömässä kyseisessä kuppilassa ja jopa pääruoka on tarjoiltu valkoviinin kanssa. Kovin kepeitä, raikkaita ja ”helppoja” valkkareita harvoin tarjoillaan. Ystäväni sanoi, että lopulta kun sitä punaviinipulloa kantaa pöytään (viimeistään toisen pääruoan kohdalla) käy salissa kohahdus: no nyt sitä punkkua viimeinkin tulee! Miksi näin?

Viime viikolla kävin vaimoa odotellessa Alkossa mittaamassa hyllyjä. Silmäilin uutuuksia. Hyllytilaa on varattu runsaasti espanjalaisille ja chileläisille alle kympin punkuille. Rypäleet ovat usein syrahia, shirazia (ovat muuten sama asia) ja tempranilloa. Kuohuviineistä Brut Nature (rutikuiva, ilman lisättyä sokeria) on trendikästä. Näitä 'skumppia' saa, ihan juotaviakin, alle kahdenkympin.

Viini tulee usein puheeksi tuttavapiirissä. Usein keskustellaan juomatottumuksista. Olen huomannut suomalaisten jakautuvat melko lailla kahtia. Yhdet ostavat ja juovat vain rutikuivia valkkareita. Useimmiten Chardonnayta tai Sauvignon Blancia Uudesta maailmasta. Toiset vannovat paksujen punkkujen nimeen Chilestä, Australiasta, Italiasta tai Espanjasta. Hulluimmat juovat molempia vuoden aikojen mukaan.

Suomalaisilla on melko kuiva maku. Olen joskus kuullut sloganin ”maku kuivuu kypsyessään”. Monet sanovat myös, että viinit, etenkin valkoiset maistuvat aina samalle, tai että miedot punkut eivät maistu miltään. Monesti kuulee asiakkaan kertovan, viiniä valitessaa, ettei voi juoda punaista, koska saa siitä päänsärkyä.

Päänsäryn laukeamiseen voi olla monia syitä. Krapula on yksi niistä. Usein kuitenkin taustalla voi olla viinin sisältämä rikki. Rikkiä käytetään lähes kaiken viinin valmistuksessa suojaamaan sitä hapettumiselta tai pysäyttämään alkoholikäyminen. Rikin käytön määrään voi kuitenkin vaikuttaa. Jos rypäleet taloon tuodaan pitkän matkan päästä on riskinä hapettuminen matkalla ja rikkiä on käytettävä enemmän. Jos taas rypäleet tulevat läheltä, ja ne kuljetetaan asiallisesti pakattuna, ei rikkiä tarvitse käyttää niin paljoa.

Toinen päänvaivaa aiheuttava tekijä voi olla epäpuhtaudet viinissä. Euroopan sisällä on tiukat lait rypäleiden keräämiseen. Tietyillä alueilla viinilaki vaatii viljelijöitä keräämään rypäleet käsin. Koneitakin käytetään – joskus laatuviinienkin korjaamisessa. Laatuviinien tuottajat kuitenkin seulovat rypäleet huolella ennen puristusta. Uusi maailma kuitenkin, etenkin Etelä-Amerikka, on viinimaailman villilänsi. Siellä näin ei välttämättä ole. Viinilait saattavat pahimmillaan puuttua kokonaan. Tuottaja saattaa kerätä rypäleet koneellisesti, ilman siivousta ja lyödä koko lastin suoraan puristimeen kirjaimellisesti marsuineen päivinineen! Ei siis ihme jos halpa viini voi toisinaan aiheuttaa tykytystä otsalohkossa.

Eivät kaikki tuottajat suinkaan näin toimi ja Euroopankin sisällä paljastuu toisinaan sääntörikkomuksia. Nyrkkisääntönä kannattaa kuitenkin muistaa vanha teesi, minkä kuluttaja aina tuppaa unohtamaan: halpa ei ole hyvä.

Paljonko maksaa hyvä pullo viiniä?

Mikä on ”hyvää”? Kysymyksen vastaus lienee yhtä nelipolvinen kuin vastaus kysymykseen, mitä maksaa hyvä auto tai käsilaukku. Toimivan pelin voi saada kohtuuhintaankin, mutta brändi maksaa aina ekstraa. Sama sääntö pätee viinimaailmassa. Brändin halvin vaihtoehto tuskin on sen paras tuote. Tämä pätee esimerkiksi samppanjoihin. Suurien talojen perussekoite, cuveé, on harvoin kovin säväyttävä. Katsoin videon maistelutilaisuudesta, jossa kohderyhmä maistoi kuuden euron kuohuviinin ja 60 euron samppanjan. Äänet jakautuivat aika tasan näiden kahden välillä. En ihmettele.

Perus-cuveén tehtävä on tuoda talolle näkyvyyttä, sekä pysyvyyttä. Se on helppo myydä mahdollisimman moneen kotiin, ravintolaan, kauppaan ja urheilutapahtumaan. Perus-cuveé pyritään sekoittamaan joka vuosi mahdollisimman samanlaiseksi. On lohduttavaa tietää, että Hangosta Honk Kongiin hotellin aulabaarista löytyvä tuttu samppanjamerkki on samanlaista kaikkialla.

Mainittakoot kuitenkin hieman pienempien talojen cuveét. Ne taistelevat aina olemassaolostaan isojen serkkujensa rinnalla ja satsaavat todennäköisesti enemmän perusmallistoonsakin, siis siihen, mitä myydään eniten. Totta kai isoillakin taloilla on hienot ja upeat tuotteensa. Hintalappu yleensä vain on kolmenumeroinen. Yli satasen viineissä maksat laadun lisäksi brändistä. Toisaalta myös kysynnän ja tarjonnan laki pätee. Joitakin viinejä ei tuoteta kuin satoja pulloja vuodessa koko maailman tarpeisiin.

Eli siis mikä on järkevä ostos?

En tiedä. Tuskin kannattaa sijoittaa viiniin suunnattomasti rahaa, jos haluaa vain saada hyvää viiniä illanistujaisiin. Ei ole väärin myöntää ettei löydä kaikkia niitä sadan euron nyansseja, mistä kalliimmassa viinissä maksaa. Kaikki on suhteellista. Itse ajoin juuri Saksan läpi melko halvalla vuokra-autolla ja huomasin vasta viimeisenä päivänä vahingossa osan toiminnoista, joita kosla tarjosi. En ollut niitä osannut kaivatakaan.

Hyvän hinta-laatusuhteen löytämistä helpottaa kuitenkin, kun nostaa Alkon viinihyllyn edessä rohkeasti leuan rinnasta ja jättää alahyllyn ”kyykkyviinit” omaan rauhaansa. Aina välillä kuulee näistä alahyllyn helmistä, kun alle kahdeksan euron saa huippuviiniä. Varmasti. Useimmiten kuitenkaan valitettavasti ei. Kannattaa myös unohtaa puheet, miten viini on halpaa Saksassa ja Lidlistä saa alle euron hyvän pullon viiniä. Omat käytännön kokemukseni eivät ole vahvistaneet tätä myyttiä todeksi. Jopa Espanjassa oikeasti hyvä paikallinen Cava maksaa yli 15 euroa. Tuotantokuluista ei voi tinkiä määräänsä enempää, jos haluaa tuottaa laatua. Ei ole olemassa mitään myyttistä Keski-Eurooppaa, missä halpa ja hyvä viini kuuluu joka kodin viinikaapin luontaisetuihin.

Tässä kohtaa kuulen lukijan mumisevan jotain suuntaan ”olen kyllä ostanut alle kympin viinin ja se oli ihan juotavaa.” Niinpä. Ihan juotavaa. Hyvää? Ei, vaan ihan juotavaa. Jos haluaa ihan juotavaa viiniä, niin sitä saa alle kympillä, mutta jos haluaa hiton hyvää viiniä, sitä ei aina saa. Olen kyllä ostanut alle euron viiniä supermarketista ja se oli ihan hiton hyvää. Join sen Välimeren rannalla nuotion ääressä ja ympärillä oli hyviä ystäviä, musiikkia ja kauniita naisia. Myöhemmin Suomessa kuusen alla syysmyräkässä sama viini ei ollutkaan niin loistavaa.

Olisiko muuten 40 euroa naurettava hinta käyneestä rypälemehusta?

En tunne kovin monta tuttavaa, jotka kovinkaan säännöllisesti ostavat yli parinkympin viinejä. Aika moni kuitenkin, viimeistään viikonloppuna, ravintolassa tilaa pullon viiniä - sen halvimman tietysti. Paljonko maksaa ravintolassa halpa pullo viiniä? No ainakin 39 euroa, joskus vihreällä kortilla saa puolimakeaa kuohuvaa parilla kympillä.

Allekirjoitatko?

Miksi ravintolassa voi siitä halvimmasta kurasta maksaa 20-40 euroa, kun Alkossa käydessä se ei tule kysymykseenkään? Siksikö, että ravintolassa henkilökunta on ammattimaista ja tietää mitä myy, eikä varmaankaan myisi huonoa viiniä siihen hintaan? Paskanliekki. Suurimman osan aikaa tarjoilijoilla voi olla hankaluuksia erottaa valkoviini punaisesta. Ihan totta. Ainakin niissä paikoissa, missä viinipullo maksaa 20 euroa. Jos alkoholin kate on vähintään 75-prosenttia, saa siitä kuvan paljonko viinipullon on maksanut ravintolalle. Todellisuudessa parinkympin kuohuvat pyörivät alle seitsemän euron hinnoissa. Edelleenkään ei kannata langeta siihen ansaan, että halpa olisi hyvää.

Suosittelen lämpimästi kokeilemaan seuraavaa. Ensi kerralla kolmen- tai neljänkympin ravintolaviinipullon sijaan osta se oma vanha tuttu viini Alkon hintaskaalasta 8-15 euroa. Pyydä sitten myyjää valitsemaan toinen pullo samantyylistä viiniä hintaskaalasta 20-40 euroa. Kokeile huomaatko eron. Itse olen huomannut alkoholinkäytön vähentyneen. Keskiostoksen hinta on noussut, laatu parantunut, mutta yksi pullo riittää. Hyvä viini, kumma kyllä, kestää myös lasissa pidempään. Se myös jättää enemmän aikaa ottaa muutaman viiniselfien oikeasti hyvänmakuisesta viinistä. Voit korvata kuvatekstin ”vähä kuplia Hempparis med Raxu <3”, vaikka jotenkin tyyliin: ”hiton hyvää vuosikertaa lasissa ja kainalossa kotisohvalla.”

Unohda siis Alkon luonnehdinnat kyykkyviineille. ”Helposti lähestyttävä” tai ”mutkaton” tarkoittaa yhtä kuin ”luonteeton”. Sijoita vähän parempaan, varaa aikaa ja kynttilöitä syysiltaan sekä tarkista että puhelimessa on virtaa.

Kiitos, anteeksi ja kuplivaa talven odotusta!

Viinissä: Kloster Eberbach - Riesling, 2013

"Hyvä viini ei tarvitse puhemiestä."

- Chileläinen sananlasku

Syksyn kynnyksellä Euroopassa fiilikset kääntyvät viinitarhoille ja kypsyviin rypäleisiin.

Kotona ne kääntyvät Alkon uutuustuotevalikoimaan.

Lehteä plärätessäni huomasin ilokseni Saksalaisen Kloster Eberbachin liittyneen tuotekavalkaadiin. Muistelen joskus maistelleeni kyseistä riislinkiä hyvällä juomahalulla ravintolaolosuhteissa. Nyt vedin töppöset jalkaan ja lähdin poikkeamaan lasiliikkeessa tarkastamassa tarjonnan.
Vajaata tuntia myöhemmin kiikutin tyytyväisenä saalista jääkaappiin jäähtymään. 
Suositus tarjoilulämpötilaksi oli +11C -astetta. 
Tarkalleen 24 minuutin kuluttua olin asettunut mukavasti sohvan nurkkaan ja varustautunut lasilla ja muistiinpanovälineillä. 

Laskin kellertävää, hieman petroolin vivahtavaa, ainetta lasin pohjalle.

Luonnehdinta kertoi kuivasta, mineraalisesta ja  hapokkaasta karviaismarjaan taittuvasta viinistä.

Nenän upotessa maljaan sieltä tulvahti kipristelevä hapokkuus kuin kasvoille puristettu sitruuna. Mukana leijaili myös erittäin "vihreä" tuoksu. Ehkäpä siinä oli sitä vihreää karviaismarjaa..

Maljan reunan koskettaessa huulia ja helmeilevän nesteen täyttäessä suun vastaanotto oli miellyttävä. Viini valtasi koko ylähuulen ja nielurisojen välisen alueen happojen hellävaraisesti kutittaessa jokaista uomaa ja nipukkaa. Kevyt öljyisyys pyöristi viiniä, eikä hapokkuus tuntunut pistelevältä.
Mausta oli vaikea löytää karviaismarjaa, mutta viikuna hyppäsi kielen päälle tomerasti. Jälkimaun noustessa nenäonteloon tuntui paletilla häivähdys karviaisesta.
Maultaan Klosteri oli hieman makeampi kuin tuoksusta olisi kuvitellut. 

Ruokamaailmasta pelkästään maistelun perusteella uskaltaisin tarjota kermaisia hapokkaita juustoja, kuten esimerkiksi Brie-juustoa. Rinnalleen se kaipaa kuitenkin jotain hieman makeaa tai öljyistä. 
Pelkistetyn arvokkaan ulkonäkönsä vuoksi Klosteri sopii myös erityisen hyvin viattoman hienostuneeseen tissutteluun vapaapäivänä ihan sellaisenaan. Alkosta saakin tällä erää vain "päiväpullo" kokoa, eli 375ml pullotetta.

Kaiken kaikkiaan hienoa saada tämä tuote Alkoon, varsinkin kun kesää näyttää olevan vielä jäljellä. Suosittelen ehdottomasti hyödyntämään keskipäivän aurinkoa mökkirannassa ja noutamaan Klosterin siihen puhemieheksi!

Kloster Eberbach, Riesling, Trocken, 2013
Tuotantoalue: Steinberg, Rheingau
Valmistus: Käyminen terästankissa
Tuottaja: Entinen sisteriläinen luostari Eberbach 

Lähde: Alko: Syyskuun uutuudet, 2014

Pappia kyydissä Sundmansilla: Fine dining ja mistä siinä maksetaan?

Aioin kirjoittaa illallisesta kiistatta yhdessä Suomen huippuravintolassa pääpainona ruoka ja juoma, mutta pitkin illallista aloin pohtimaan ravintolakokemusta ja sen elämyksellisyyttä. Mistä ravintolassa maksetaan ruoan ja juoman lisäksi? Monelle huippuravintolat ovat vieraita paikkoja, joihin mennään kaksi tai kolme kertaa elämässä, ja mielellään jonkun toisen laskuun. Lasku onkin varmasti se, mikä useimpia arveluttaa. Mitä vastinetta rahalle tulisi saada, ja missä kulkee se "kipuraja" paljonko hyvästä illallisesta, ensiluokkaisesta palvelusta, miellyttävästä miljööstä, sekä mieleenpainuvista muistoista haluaa maksaa?
Toinen asia lienee etiketti: kuka siellä syö, mitä päälle, onko liian hieno paikka "meille" ja kuinka siellä käyttäydytään.
Päätinkin kirjoittaa kirosanasta Fine Dining, sekä ravintolaetiketistä.

G. W. Sundmansia tuntemattomille mainittakoot, että Sundmansilla oli tähti 2001-2008 ja sitä huhujen mukaan metsästettiin takaisin tänä vuonna. "Sunttu" kuuluu myös kiistatta suomen kärkiravintoloihin. 

Sundmansin talo valmistui 1835 C. L. Engelin piirustusten pohjalta (kuten näköjään kaikki Helsingin keskustan 1800-luvun alun rakennukset). Talon rakennutti kauppalaivan kapteeni, kauppias Gustaf Wilhelm Sundman. Alakerrassa toimivat kauppapalvelut ja yläkerta oli varattu yksityis- ja asumiskäyttöön. Ravintolatoiminta alkoi rakennuksessa 1988-99.
Ravintolasalin on suunnitellut Tuula Hägerström, jossa on haettu "suomenruotsalaista hienouden ja rentouden yhdistelmää."

Työn puolesta olen pyörinyt aika paljon erilaisissa ravintola- ja hotelliympäristöissä. Uskallan siksi sanoa nauttivani näissä paikoissa tietynlaista "kotikenttäetua" sen suhteen miten löysin rantein eri tilanteissa osaa olla.
En ollut koskaan aikaisemmin käynyt Suntun salissa ja täytyykin sanoa, että ensivaikutelma oli aika jäykkä. Muutama pyöreä pöytä, kristallikruunut ja tuolit, jotka näyttävät hajoavan päälle istuttaessa, iskivät silmään. Näkyvä salihenkilökunta jäykästi omilla asemillaan, kädet selän takana, todella hiljaa soiva musiikki, sekä lähes tyhjä sali pakottivat miltei kuiskaamaan. Illan emäntä, tai salin "Hostess" ohjasi meidät pöytään viereiseen huoneeseen, jonka pääsaliin yhdistivät selällään olevat pariovet. Hovi toivotti tervetulleeksi ja varmisti ennalta tehdyn ruoka- ja juomatilauksen paikkansa pitävyyden, uteli alkujuoma toiveita ja kertoi illan alkavan muutamilla keittiön tervehdyksillä (amuse bouche). Heti perään saapui viehättävä nuori neiti vesikarahvien kanssa kaatamaan tavallista tai kuplavettä, sekä avaamaan servetit syliin farkkujen päälle. Jäimme odottelemaan ensimmäisiä "nököjä" keittiöstä.

Sundmansin ravintolakeittiö on suunniteltu kilpailukeittiöksi, missä on kuuleman hyvä treenata kaikenlaisiin kokkien välisiin vakavamielisiin välienselvittelyihin. Tällä haavaa siellä treenaa ahkerasti ainakin keittiöpäällikkö Matti jämsen, joka valmistautuu 2015 Ranskan Lyonissa järjestettäviin - maailman paras kokki - Bocuse d'Orin finaaliin. Keittiössä työskentelee myös Team Finlandin valmentaja Eero Vottonen, sekä Ismo Sipeläinen, joka toimi Jämsenin assistenttina vuonna 2011, tämän sijoittuessa viidenneksi Bocuse d'Orin finaalissa.

Illallinen alkoi pienellä lajitelmalla yhden suupalan maistiaisia, joissa teemana oli selvästä toivottaa myös ulkomaalainen illallistaja tervetulleeksi Suomeen. Tarjolle oli asetettu pienen kiven päälle tiivistettynä perisuomalaisia makuja: karjalanpiirakkaa, munavoita ja perunasalaattia. Nämä maistiaiset oli toteutettu samoilla raaka-aineilla kuin autenttiset versionsa, mutta eri muodossa siten, että maku toi mieleen kyseisen mummolan herkun. Ensimmäistä asetelmaa seurasi pistäytyminen takaisin yhdeksänkymmentäluvulle ja Californian Napa valleyhin French Laundry -ravintolan "cornettos" minijäätelötuuttejen muodossa. Tuuteissa oli tosin suolainen täyte. Viimeisenä amusena tarjottiin silakkaa ja kurkkua saariston hengessä pikkelöitynä. Tähän mennessä olimme istuskelleet pöydässä seurailemassa salin täyttymistä asiakkaista parisenkymmentä minuuttia. Pienen tauon jälkeen viinuri (sommelier) tuli esittäytymään ja tarjoilemaan illallisen viinipaketin ensimmäisen alkuruoan viinin, sekä esittelemään tuotetta. Jäimme odottelemaan jatkoa.

Ravintolahenkilönkunnan pääasiallinen toimi, omien nimettyjen tehtäviensä lisäksi, on asiakaspalvelu (tästä termi "tarjoilija"!). Se tarkoittaa sitä, että tarjoilijan tehtävä on huolehtia asiakkaan tarpeista, tarvittaessa opastaa ja neuvoa, sekä pitää viinilasi vähintäänkin puolillaan. Tätä termiä voi kuitenkin syventää ja jakaa sen osiin, kuten  ravintolapäällikkö, "sommelier", hovimestari, "host", saliapulainen, tarjoilija, "food-runner". Ravintola lounas- tai iltaserviisissä/-kattauksessa toimii koneen lailla, missä jokaisella palasella on oma tehtävänsä toiminnan edellyttämiseksi. Eri henkilöt, niin salissa kuin keititössä, toteuttavat eri toimintoja ja omaavat erilaisen kapasiteetin ottaa vastaan ja käsitellä tietoa tai asiakkaan pyyntöjä. Tämä on hyvä ymmärtää asioiden sulavan toiminnan helpottamiseksi. Jos asiakas alkaa utelemaan jonkin tietyn viinin alkuperää tai historiaa esimerkiksi food-runnerilta, jonka pääasiallinen tehtävä on omata kaksi toimivaa kättä ja jalkaa, joilla viedä ruokaa pöytään kiireisessä ravintolassa, voi vastaus jäädä vailliseksi. Tilanne on sama ryijyn toisella puolen jos tarjoilija keittiöön tullessaan kysyy jälkiruokakokilta (pastry chef) pääruokien valmistusaikaa. Tilanteesta selviääkin parhaiten kun hetken aikaa seuraa tilannetta ja etsii silmiinsä sommelierin ja suuntaa kysymykset hänelle (yleensä viinipullo oikeassa kädessään ja pitkä esiliina kaulassa).

Tarjoilija (valkoinen kauluspaita, mustat suorat housut ja esiliina lanteilla) saapui täydentämään vesilasit, sekä tarjoamaan leipää. Heti perään ensimmäisen alkuruoan lautaset saapuivat food-runnerin (valkoinen kauluspaita ja suorat mustat housut ilman esiliinaa) kantamana suurella tarjottimella, josta hovimestari (puku päällä) ojensi annokset meille. Hovi esitteli annokset ja toivotti hyvää ruokahalua. Alkuruoat ovat makujen yhdistelmiä ja antavat keittiölle mahdollisuuden esitellä joitakin valmistuskikkoja ja kauniita esillepanoja, niiden ollessa kylmiä, jolloin sommitteluun on mahdollista käyttää enemmän aikaa. Ottaen huomioon illallisen pituuden annosten koot ovat myös yleensä hyvin hillittyjä. Tarkoitus ei ole lähettää ketään kotiin kesken dinnerin potemaan huonoa oloa syötyään liikaa (ajatelkaa jälkiruokakokkia!). Sama annos voidaan tarjoilla viereiseen pöytään paljon suuremmassa koossa, jos kyseinen seurue nauttii lyhyempää menua. 
Ensimmäinen alkuruoka oli samenttista kampasimpukkaa, kukkakaalia, sekä vesikrassipyrettä. Vesikrassi oli verhoiltu maidonkuoren alle, mikä toi annokseen veikeän suutuntuman, kun kalvo piti haarukassa ja suusta puhkaista.
Maistelun jälkeen tarjoilija tuli korjaamaan pöydän.

"Somppa" useasti maistattaa viinin esimerkiksi seurueen isännällä tai emännällä. Näin varsinkin jos avataan uutta pulloa, jossa on mahdollisuus korkkivikaan tai muuhun viinin laatuun vaikuttavaan asiaan. Monesti kuitenkin voi tuntua mielipuoliselle maistaa viinistä vikoja, jos ei ole eläessään tietoisesti juonut esimerkiksi korkkivikaista viiniä. Hyvä nyrkkisääntö onkin, että pahanmakuista viiniä ei kannata juoda oli siinä vikaa tai ei. Jos somppa ehdottaa ruoalle tiettyä viiniä, eikä se maistu hyvälle ei sitä kannata pyytää lisääkään. Monilla ravintoloilla on satoja eri viinejä varastoissaan. Ammattitaitoinen viinuri kyllä löytää toisenkin vaihtoehdon ruoalle. Tyhmin olo tuleekin jos huomaa pulittaneensa lasillisesta "hyvää" viiniä sen mukaisen hinnan ja todennut jo maistaessa ettei pitänyt siitä. Koskaan viinin maku ei ole asiakkaan vika. Osa ihmisistä esimerkiksi maistaa karvaat maut voimakkaammin, mikä voi tarkoittaa ettei tietty viini vaan maistu suussa hyvälle.

Illallinen eteni toisen alkuruoan muodossa. Hovimestari esitteli annoksen parsaa, muikunmätiä, mozzarellaa ja tuhkaa. Simppeleitä makuja, mikä jätti pelin auki enemmän taas viinin saralle. Iso osa hyvää illallisen suunnittelua on viinin osuus ja rooli. Jos lautasella on kovin paljon "ruuhkaa" erilaisista mauista ja raaka-aineista pelkästään yhden viinin sovittaminen käy kovin hankalaksi. Parhaillaan viini kuitenkin jatkaa annoksen makumaailmaa tajuntaa ravistelevalla tavalla, jonka kyllä huomaa syödessään.

Viimeinen alkuruoka vasikan kateenkorvaa ja sipuleja tarjoiltiin hieman "öljyisen" riesling rypäleen kanssa. Erilailla valmistetut sipulit joita oli hiillostettu, pikkelöity ja uppopaistettu maistuivat vahvoine makuineen hyvälle äärimmäisen rasvaisen kateenkorvan kanssa. Viinin öljyisyys myös tuli suussa pyörivää rasvaisuutta, mutta samalla pesi suun tasaisin väliajoin hapokkuudellaan. Erityisen tärkeää ettei maistelun aikana alkanut nousta tunnetta, että olisi tarvinnut kielen pinnasta pyyhkiä rasvainen kalvo servettiin. Annoskokonaisuus viineineen toimi loistavasti ja syödessä koki eräänlaisen "kolmannen yhteyden" viinin ja ruoan liitossa.

Viimeisen alkuruoan jälkeen pöytä jälleen siivottiin "plokattiin" ja ruokailuvälinearsenaalia täydennettiin pääruokia varten. Rasvan ja voimakkaiden makujen päälle tarjottiin myös ohessa "välisorbee" ketunleivästä raikastamaan suuta. Alkuruoissa oli tarjottu kasvista, kalaa ja lopuksi lihaa. Sama järjestys seuraisi pääruoissa, joten pieni "nollaus" suussa oli senkin takia paikallaan. Tauko ruokailussa oli paikallaan, kun saapumisesta oli kulunut nyt reilu puolitoista tuntia syödessä. Väliaikana sommelier tuli kyselemään kuulumisia ruoan ja juoman suhteen. Henkilökunnan kanssa rupattelussa kannattaa noudattaa samaa ohjenuoraa kuin ihmisten kanssa jutellessa. Jos antaa varautuneen kuvan itsestään istumalla pöydässä jäykkänä jöpökkänä myös henkilökunta suhtautuu asiakkaaseen samanlailla. Toisaalta huono huumori ja kiinnostuneisuus ruokaa tai juomaa kohtaan ovat yleisesti havaittuja piirteitä myös henkilökunnan keskuudessa. Ohjaamalla keskustelua näihin asioihin myös tarjoilija rentoutuu. Rentoutuminen puolin toisin taas monesti johtaa parempaan ravintolakokemukseen.

Viimeistään tähän mennessä ravintolasali oli täyttynyt ja aluksi niin kolkko nukketalo oli täyttynyt tasaisen hilpeästä puheensorinasta, jota täydensivät naurahdukset ja kuohuviinipullojen poksahdukset. Myös tähän mennessä nautittu viini oli laskenut sosiaalista puolustuskilpeä sen verran, että muutaman sanan vaihtaminen naapuripöydän kanssa muodostui realiteetiksi.

Sundmansin sommelier Pekka Rantala (2014 Vuoden nuori sommelier hopeamitalisti) saapui ensimmäisen pääruoan viinin kanssa pöytään. Muutamat aiemmat utelut viineistä olivat ilmeisesti innostaneet käymään tarjoiltavat viinit läpi hieman perusteellisemmin. Nyt tarjoiltavan M. Chapoutierin perheen Les Tanneurs -viinin taustaa siivitti tarina pullon etiketissä esiintyvälle pistekirjoituksen historialle. Viiniä seurasi piikkikampela annos, joka jatkoi tähän astista leikkisää esillepanoa, jossa muutamia raaka-aineita oli piiloteltu pitkin lautasta. Tässä kertaa sipulin sisältä paljastui herkullinen kirsikkatomaatti.

Seuraava viinikaato heitti palloa meille. Viinuri saapui pöytään hymyille kahden viinipullon kera. Ensimmäinen oli vuosikerta Nebbiolo (Podere dei Ginepri, 2001, Nervi) ja toinen Chapoutierin "Pappi" (M. Chapoutier, 2008, Châteauneuf-du-Pape). Molemmat kerrassaan erinomaisia viinejä ja pelkkä nenän vieminen lasiin nosti väreet selkärankaa pitkin! Henkilökohtainen suosikki oli silti Nervi. Sompan mukaan hän ei osannut valita, joten toi molempia.

Heti tämän jälkeen loputkin muurista meidän ja henkilökunnan välillä murenivat. Somppa oli ilmeisen innoissaan viinistä aivan unohtanut yhden ruokalajin välistä pois ja kaatanut jo kolmannen pääruoan viinin laseihin. Tilanne ryöstäytyi hetkittäisesti käsistä, kun eteen ilmestyi nyt jo kolmas lasi viiniä toiselle kalalle. Tilanteesta kuitenkin selvittiin ottamalla rauhallisesti lasi kerrallaan. Samalla eteen tuotiin illallisen tähän asti paras osuus. Lautasella odotti housut kastelevan hyvässä tilliliemessä polskuttava "marmorilohi", joka oli koottu erilailla valmistetuista (kylmäsavustus, graavaus, hiillostus) lohipaloista ja pyöritetty tiukalle rullalle. Tästä oli sitten leikattu medaljonki lautaselle liemen sekaan. Makuja täydentämään kaadettu viini (Olivier Leflaire, Bourgogne Aligoté) latasi taholtaan sekaan mielettömän lisäkerroksen.

Viimein päästiin meille lihansyöjille tärkeään osuuteen, eli viimeiseen pääruokaan. Suussa sulavan mureaksi haudutettu entrecôte kyyditettiin alas vuoroin "Papilla" vuoroin Nervillä. Ruokailu oli muuttunut laiskaksi syömiseksi ja iloiseksi rupatteluksi henkilökunnan kanssa. Juttuja täydensivät Rantalan tietoiskut liittyen pääasiallisesti viineihin.

Ranskalaisen sananlaskun mukaan jälkiruoka ilman juustoja on kuin kaunis nainen ilman toista silmää. Sunttu teki kuitenkin tähän sääntöön poikkeuksen ja juustojen tilalla tarjottiin etujälkiruokana aprikoosiespuma. Aprikoosigeelin sisään oli pursotettu vaniljamoussea ja se tarjottiin hillotun aprikoosin ja portviinin kera. Esillepano oli erittäin simppeli ja roolissa olikin "lautanen". Sundmans otti käyttöön muistaakseni puolitoista vuotta sitten oman astiasarjansa. Monet lautasista ovatkin aika mielenkiintoisia ja hiottuja tiettyjä annoksia varten. 

Jälkiruokia tarjottiin yhteensä kolme. Yleensä ottaen näin monta makeaa eteen tuotaessa ne ovat aika kompakteja makupareja. Muutama haarukallinen raparperiä ja valkosuklaata ja lopuksi kirsikkaa ja mallasta 1998 Rivesaltesin kera. Viimeinen jälkkäri jätti suuhun miellyttävän maltaisen, mutta raikkaan maun. Kuin olisi hyvän Stoutin juonut.

Mitä illasta jäi lopulta käteen? Lasku tuotiin lopussa (voi kun sen voisi maksaa aina etukäteen!) ja voin sanoa etten tämän kuun aikana käy enää ulkona syömässä. Saiko rahalle vastinetta? 
Ajatellaan kuitenkin hetki itse kokemusta pelkästään rahan sijaan. Ilta hyvässä ravintolassa, missä suurimman osan huomiota vaativista asioista kuten menujen plärääminen (otetaanko samat vai eri ruoat?), juomavalintojen tekeminen (12 vai 16cl!?), allergioiden aprikoiminen (onko tässä gluteiinia?) voidaan hoitaa etukäteen. Pöytävarausta tehdessä tarvitsee vain ilmoittaa omat allergiat, pöytätoive tai mahdollinen juomapaketin tilaaminen(alkoholillinen/holiton). Ravintola hoitaa asiat siitä eteenpäin. Omaksi murheeksi jää illan vietto. 
Nykyään ravintolat ovat ymmärtäneet elämyksellisyyden merkityksen illalle. Hyvän ruoan ja juoman lisäksi markkinoidaan elämysiltaa, mitä voisi verrata vaikka teatterissa käyntiin. Syöminen on yhteistä tekemistä hääpäivälle tai ystäväporukan illanvietolle. Ravintola tarjoaa myös puolueettoman maaperän porukalle kokoontua, eikä kenenkään tarvitse siivota sen takia!

Tarkastellaan lopuksi vielä lukuja ja mietitään sitä rahaa. Onko hieno ravintola lopulta kuinka paljon kalliimpi kuin S-ketjun tusinaraflat, joissa voidaan isoissa laitoksissa tuottaa kerralla suuria määriä punaviinikastiketta tai tomaattisalsaa. Otin vertailuun eri ravintoloiden 3-lajin menuja, koska suurin osa ainakin sen tarjoaa. Yleensä pitkän menun hinta on edullisempi per ruokalaji kuin lyhyemmän.

3-ruokalajin illallinen Fransmannissa maksaa 46e
Amarillo ei myy menuja, mutta jos listalta poimitaan keskihintaisia tuotteita ja kootaan niistä 3 ruoan setti hintaa tulee noin 35-45e riippuen todella paljon pääruokavalinnasta.
Suurta suosiota ainakin Tampereella, ja hiljattain Jyväskylään avatussa, Stefan's Steak Housessa pihvi-illallinen kustantaa 65e. Steak housessa pelkän pihvin hinta voi, lisukkeista riippuen, olla jo viisi kymppiä.
3-ruokalajin illallinen Sundmansissa maksaa 55e, eli 9 euroa/yhden lasin viiniä enemmän kuin Fransmannissa ja kymmenen euroa vähemmän kuin Steak housessa.

Ihmettelin Tampereella asuessa tiettyjen ravintoloiden suosiota. Varmastikaan siinä ei ollut hinta suurimpana kysymyksenä. Tammerkosken yhdellä puolella pihvin hinta oli samoissa luvuissa kuin toisella puolella 4-ruokalajin illallinen. Arvatkaa kumpi paikka oli joka ilta täynnä? 
Mielikuvamainonnalla saa ihmeitä aikaan ja ainakin pihvipaikat ovat osanneet brändätä itsensä oikein. Samassa asiassa fine-dining taas on epäonnistunut ainakin Suomessa.
Mielikuva illallisesta on muodostunut iltapuku päällä jäykistelyksi jousikvartetin soittaessa mollivoittoisesti taustalla samalla kun yrittää ratkoa ongelmaa aterimien käyttöjärjestyksestä. Ravintolat on tehty asiakkaita varten ja pukukoodikin on aika paljon löysempi. 

Haluankin kannustaa kaikkia kokeilemaan tällaista vaihtoehtoelämystä. Hyvä keino voikin olla käydä tsekkaamassa jonkin paremman paikan lounas. En tiedä paljon viihtyisämpää keinoa viettää vapaapäivää kuin myöhäinen lounas viihtyisässä paikassa viinilasia kilistellen parhaassa seurassa!



Lähteet:  
http://www.sundmans.fi/palvelumme/g-w-sundmans
http://fi.wikipedia.org/wiki/G.W._Sundmans
https://www.raflaamo.fi/jyvaskyla/fransmanni-jyvaskyla#browsing
https://www.raflaamo.fi/helsinki/amarillo-helsinki#browsing
http://www.stefans.fi/helsinki-menu/

Skumppa hommia - St. Clair Vicar's Choice 2012 Marlborough Sauvignon blanc

Kuten Matkakirjoissa tuli mainittua syksyn reissun lentoliput on nyt verkkarin etutaskussa ja siihen juhlaan
sopii aukaista esimerkiksi pullo St. Clairen family estaten Sauvignon Blanc!

Tänä kesänä tutuksi tullut, Alkonkin hyllystä löytyvä, Uusi-Seelantilainen kuohuva on tullut kotiin kannettua jo useamman kerran. St. Clairen tila on kahminut vuoden 2011 Uuden-Seelannin Vuoden viinitila-palkinnon ja Sommelier wine awardsin  Wine producer of the year 2012 palkinnot. Sen tilalliset Neal ja Judy Ibbotson perustivat St. Clairen tilan 1994, mutta ovat rypälemehuja tehtailleet jo vuodesta 1978 lähtien.

Ensi tuntumalla kuohuva lupaa helmeilevillä kuplillaan ja lumoavan eksoottisella tuoksullaan paljon hedelmiä maussa. Sieltä löytyykin reilu annos passion-hedelmää, sekä mangoa.  Pastorin keräämien Sauvignon blanc -rypäleiden hapokkuuskin kutittelee kivasti suuta. Vicar's Choice on yksi tämän kesän ainoita kuohuviinejä, joka viihtyy tavallista pidempään lasissa ihan pelkästään valloittavan tuoksunsa takia. 

Viini sopii mainiosti kesän viimeisiin aurinkoisiin päiviin tai pitkään venyneeseen eroon hyvien ystävien kesken, jotka viimein pääsevät saman viinikuulerin äärelle.
Ruoalta Vicar's odottaa keveyttä ja pientä makeutta taittamaan sauvignon blancin hapokkuutta.
Itse lähtisinkin paistamaan kampasimpukoita ruskeassa voissa ja tarjoilisin ne kenties tomaatti-avocadosalaattipedillä vasta puristetun lime-mehun siivittämänä. 
Jälkiruokarintamalla ei loppukesästäkään kannata alkaa kehittämään hikikarpaloita otsalle. Riittää kun käy mummolasta keräämässä muutaman kourallisen kypsiä vihreitä ja tummia karviaisenmarjoja kuppiin ja täyttää lasit vielä skumppapullon pohjasta.

Alkon hinnastossa pullon hinta on 14,95e. Muistaakseni omani oli Tallinnassa 11,95 Liviko Alcostoressa.
Virosta löytyy myös ainakin Livikosta ja Super Alkosta useampaa St. Clairen tuotetta. Viime reissulla toin ainakin gewürzamineria, pinot noiria ja pinot grisiä.

Linkki tilan sivuille: http://www.saintclair.co.nz/wines/