Hesarissa (25.2.17.) Riku
Rantala kirjoitti suomalaisten vaikeuksista puhua tai keskustella –
antautua debattiin. Rantalan tyyliin suomalaisia verrattiin muiden
rantojen miehiin ja tapoihin. Niin paljon, kun nautinkin lukea
Rantalan matkakertomuksista, varsinainen ongelmakohta suomalaisten
näennäisessä kyvyttömyydessä keskustella ei varsinaisesti
auennut. Rantalan valinnan Suomen seksikkäimmäksi mieheksi sen
sijaan ymmärrän täysin!
Ajatuksena olen kuitenkin
halukas yhtymään edelliseen - vaikken puhujaan.
Tiistaina Helsingin
metrossa salakuuntelin vierustoveria. Urkinnan kohteena oli arviolta
reilu parikymppinen neito. Liina puhui puhelimeen erikoisella tavalla
pitäen luuriosaa kämmenellä rintansa tasalla ja vastaanottimia
korvissaan pipon alla.
Kuulin kerrottavan
”Netflix and chill-treffeistä”, jotka olivat menneet aika hyvin edellisenä
viikonloppuna. Muistaakseni joskus aikanaan saatettiin kaverin
kanssa katsoa elokuvaa koneelta siten, että välillä oli lisäksi
Ventrilo-yhteys. Elokuva laitettiin pyörimään suht samaan aikaan
molemmissa päissä. Hyötynä oli mahdollisuus nauraa yhdessä,
haittana toisen darthvadermainen puhkuminen elokuvan taustalla.
Suomettaren
tilanneraportista päätellen suoratoistopalvelu-treffeissä ei ollut
kuitenkaan kyse tästä. Riiuulla pari oli sopinut tapaamisen tytön
luokse, jossa sitten katsottiin yhdessä suoratoistopalvelusta
sarjaa, kunnes toisella pokeri oli ilmeisesti pettänyt, läppärin
kansi pamahtanut kiinni ja siirryttiin muhinoimaan.
Puntaroin tilannekuvausta.
Kerrassaan oivallista. Olen aina pitänyt ”dinner&movie”-treffeissä
sitä ”movie” -osuutta heikkona lenkkinä. Miksi mennä pimeään
elokuvasaliin katsomaan yhdessä, vaivoin sovussa sovittua, rainaa ja
maksaa siitä 12,50e? Etenkin kun edellä mainitut ”pätkät”
tuntuvat kestävän tänä päivänä lähes poikkeuksetta pitkälle
yli kaksi tuntia. Lisäksi, vaikka julkisella paikalla muhinoinnissa
talvitakin alla onkin oma juttunsa, niin varsinaiseen asiaan
pääseminen edellyttää pidempää kokemusta astangajoogasta,
teatteriolosuhteissa. Kaksi ja puoli tuntia on pitkä aika ylläpitää
puoliheijaria ja kotimatkalla pakkanen tappaa viimeisetkin menohalut.
Jos herra Rantala sattuisi
lukemaan tätä juttua epäilisin hänen vaihtavan rauhattomasti
asentoaan näytön ääressä ja nostavan etusormen pystyyn
argumentoinnin merkiksi.
Sen tytön huulet oli
mustat ja pojan silmät kiiluivat. He rakastuivat kun sarjat
surisivat.
Se tyttö meni
naimisiin, sen pojan kanssa naimisiin. He rakastivat ja elokuvat
helisisvät.
He eivät ole löytäneet
sitä jotain, mitä ovat etsineet, mutta ymmärtävät toisiaan ja
tahtovat yhdessä jaksaa maailmaa. Katsoen...
Koen olevani
etuoikeutettu, vaikka olen joutunut näkemään misoihin enemmän
vaivaa. Toisinaan joutunut kuuntelemaan pitkällistä paatosta
asiasta, joka ei oikeastaan ole paljon kiinnostanut. Mutta liha on
heikkoa. Lisäksi paatokseen on pitänyt osata vastata neuvottelevaan
sävyyn.
Syntyjään savolaiselta
tyhjän puhuminen käy. Siinä sivussa on kuitenkin tahtomattaan
raapaissut voiveitsellä retoriikan pintaa.
Muistan
sen kirkkaan päivän, kun heinä haisi, ruoho tuoksui ja daamin
kanssa kuunneltiin suomirokkia painiotteessa.
Koska aika kultaa muistot
uskallan laiskiaisenluutornistani suositella dinnerdeittejä.
Elokuvan sijaan viinipullo on oivallinen diplomaatti illallispöydässä
– ja se suomirokki. Sisäpiirin vinkkinä manittakoot: jos deitti
kaatelee viiniä tiuhaan se on merkki vaihtaa puheenaihetta tai ottaa
housut pois.
Entä se poika ja tyttö?
No, heidän poikansa nimi
on Johnny, ja Johnnyninkin silmät kiiluvat. Hän varttuu nyt kun
vanhemmat surisevat.
Kiitos, anteeksi ja
näkemiin.
- Puolihalvaantunutkokki
