lauantai 25. helmikuuta 2017

Yhdyn edelliseen, vaikken puhujaan

Hesarissa (25.2.17.) Riku Rantala kirjoitti suomalaisten vaikeuksista puhua tai keskustella – antautua debattiin. Rantalan tyyliin suomalaisia verrattiin muiden rantojen miehiin ja tapoihin. Niin paljon, kun nautinkin lukea Rantalan matkakertomuksista, varsinainen ongelmakohta suomalaisten näennäisessä kyvyttömyydessä keskustella ei varsinaisesti auennut. Rantalan valinnan Suomen seksikkäimmäksi mieheksi sen sijaan ymmärrän täysin!

Ajatuksena olen kuitenkin halukas yhtymään edelliseen - vaikken puhujaan.

Tiistaina Helsingin metrossa salakuuntelin vierustoveria. Urkinnan kohteena oli arviolta reilu parikymppinen neito. Liina puhui puhelimeen erikoisella tavalla pitäen luuriosaa kämmenellä rintansa tasalla ja vastaanottimia korvissaan pipon alla.

Kuulin kerrottavan ”Netflix and chill-treffeistä”, jotka olivat menneet aika hyvin edellisenä viikonloppuna. Muistaakseni joskus aikanaan saatettiin kaverin kanssa katsoa elokuvaa koneelta siten, että välillä oli lisäksi Ventrilo-yhteys. Elokuva laitettiin pyörimään suht samaan aikaan molemmissa päissä. Hyötynä oli mahdollisuus nauraa yhdessä, haittana toisen darthvadermainen puhkuminen elokuvan taustalla.

Suomettaren tilanneraportista päätellen suoratoistopalvelu-treffeissä ei ollut kuitenkaan kyse tästä. Riiuulla pari oli sopinut tapaamisen tytön luokse, jossa sitten katsottiin yhdessä suoratoistopalvelusta sarjaa, kunnes toisella pokeri oli ilmeisesti pettänyt, läppärin kansi pamahtanut kiinni ja siirryttiin muhinoimaan.

Puntaroin tilannekuvausta. Kerrassaan oivallista. Olen aina pitänyt ”dinner&movie”-treffeissä sitä ”movie” -osuutta heikkona lenkkinä. Miksi mennä pimeään elokuvasaliin katsomaan yhdessä, vaivoin sovussa sovittua, rainaa ja maksaa siitä 12,50e? Etenkin kun edellä mainitut ”pätkät” tuntuvat kestävän tänä päivänä lähes poikkeuksetta pitkälle yli kaksi tuntia. Lisäksi, vaikka julkisella paikalla muhinoinnissa talvitakin alla onkin oma juttunsa, niin varsinaiseen asiaan pääseminen edellyttää pidempää kokemusta astangajoogasta, teatteriolosuhteissa. Kaksi ja puoli tuntia on pitkä aika ylläpitää puoliheijaria ja kotimatkalla pakkanen tappaa viimeisetkin menohalut.

Jos herra Rantala sattuisi lukemaan tätä juttua epäilisin hänen vaihtavan rauhattomasti asentoaan näytön ääressä ja nostavan etusormen pystyyn argumentoinnin merkiksi.

Sen tytön huulet oli mustat ja pojan silmät kiiluivat. He rakastuivat kun sarjat surisivat.
Se tyttö meni naimisiin, sen pojan kanssa naimisiin. He rakastivat ja elokuvat helisisvät.
He eivät ole löytäneet sitä jotain, mitä ovat etsineet, mutta ymmärtävät toisiaan ja tahtovat yhdessä jaksaa maailmaa. Katsoen...

Koen olevani etuoikeutettu, vaikka olen joutunut näkemään misoihin enemmän vaivaa. Toisinaan joutunut kuuntelemaan pitkällistä paatosta asiasta, joka ei oikeastaan ole paljon kiinnostanut. Mutta liha on heikkoa. Lisäksi paatokseen on pitänyt osata vastata neuvottelevaan sävyyn.
Syntyjään savolaiselta tyhjän puhuminen käy. Siinä sivussa on kuitenkin tahtomattaan raapaissut voiveitsellä retoriikan pintaa.

Muistan sen kirkkaan päivän, kun heinä haisi, ruoho tuoksui ja daamin kanssa kuunneltiin suomirokkia painiotteessa.

Koska aika kultaa muistot uskallan laiskiaisenluutornistani suositella dinnerdeittejä. Elokuvan sijaan viinipullo on oivallinen diplomaatti illallispöydässä – ja se suomirokki. Sisäpiirin vinkkinä manittakoot: jos deitti kaatelee viiniä tiuhaan se on merkki vaihtaa puheenaihetta tai ottaa housut pois.

Entä se poika ja tyttö?

No, heidän poikansa nimi on Johnny, ja Johnnyninkin silmät kiiluvat. Hän varttuu nyt kun vanhemmat surisevat.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin.


- Puolihalvaantunutkokki





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti