Lähtökohtaisesti vastustan

Ajoittain rakoileva pilviverho oli kerääntynyt yhdeksi tummaksi möykyksi taivaalle. Vilkaisin kelloa. Olin kymmenen minuuttia edellä sovitusta tapaamisajankohdasta. Viimeaikaiset säähavainnot olivat osoittaneet, että keli saattoi elokuussa vaihtua kolmekin kertaa kymmenen minuutin aikana.  Otin vapaudekseni siirtyä valmiusasemiin sisäpuolelle Hakaniemen halliin.

Tarkoitus oli nähdä ystävää ja ehdottaa iltapäiväkahveja. ”Nyt ei ennätä. On tapaaminen maahantuojan edustajan kanssa.”

Ajatus kahvista haihtui ja tiivistyi uudelleen kylmän olutpullon kylkeen paikallisen ravitsemusliikkeen tiloissa. Pöydälle asetettiin, varovaisten arvioideni mukaan, viitisentoista tuotetta, joista suurin osa edusti pienien tai keskisuurten panimoiden tuoteskaalaa.

Tarjolla oli IPAsta APAan oluita, sekä sour aleja, berliner weissea ja gueuzeja. Sanalla sanoen ”erikoisuuksia”; suomeksi sanoen ”perseestä perämoottoriin”. Alko luonnehtii näitä seuraavasti:

Erikoisuudet ovat oluttyyppejä, joiden maku saattaa olla peruskuluttajalle hyvinkin haastava. Erikoisuuksia ovat myös monet oluenharrastajien korkealle arvostamat oluet sekä oluet, joiden saatavuus on rajallinen tai tyylisuunta vaikeasti hahmotettavissa. Maku näissä oluissa vaihtelee kirpeän raikkaista miedoista oluista täyteläisen makeisiin vahvoihin oluisiin.

Ja sama hipsteriksi: Jotain uutta ja (siis) siistii.

Pruuvaillessa ”oluita” mietin termin riittävyyttä. Monikaan tuotteista ei maistunut maltaiselle tai ne oli valmistettu ”samppanjamenetelmällä”. Vanhan simasuun mielestä nämä maistuivat enemmän limpparille.

Viikko sitten maistelin muutamia Jyväskyläläisen panimon tuotteita. Huomio kiinnittyi pullojen ulkoasuun. Kivasti laaditut kiinnostavannäköiset etiketit, hauskat ja tuoteperheen yhdistävät nimet ja selkeä punainen lanka. Hienosti laadittu tuoteskaala. Helppo myydä ja markkinoida ja kiva ostaa. Maut taas toivat mieleen jonkin intergalaktisen cross-cosmos fusion fuck-up –henkisen kokonaisuuden (toimituksen terminologiaa).

 Tyylejä oli maitokahvi stoutista rukiseen double ipaan. Jokaiselle jotakin. Rakenteellisesti iso osa oli kuitenkin aika kurkun kuivaksi jättävää suorittamista. Koko terminologia sekamelskan ja makujen kaaoksen keskeltä mieleen ei jäänyt olutta, jota voisi ostaa korillisen. Peilasin kokemusta illalliseen, missä lautasella näkyy innokkaan nuoren sepän luomus: vähän kaikkea kokeiltuna, mutta perusjutut hukassa. Onhan siistiä laittaa oma baari pystyyn ja vähän testailla kaikkea. Kattoo sitten mikä lähtee vetää.

Lähtökohtaisesti vastustan kaikkea uutta. Miksi vaihtaa toimivaa peliä uuteen. Vanhempi kollegani valisti minua: ”Älä Juho vastusta. Poimi vanhasta ajasta hyvät puolet, tutki uudet jutut ja poimi niistäkin kypsät hedelmät.” Ukko houraili suurimman osan aikaa, mutta tässä asiassa taisi olla oikeassa.

Pohjoismaissa on juotu humalahakuisesti olutta varmasti yhtä kauan kuin on ollut rumia naisia ja tarve paritella. Craft-beer ja pienpanimokulttuuri sen sijaan on saanut jalansijaa vasta viimeaikoina. Olemme varhaisteini-iässä. Juoppo kansa on vasta löytänyt itsestään ulokkeen, jolla voi tehdä muutakin kuin kusta. On ihan okei tutkia itseään ja kokeilla. Pääasia, että mennään johonkin suuntaan. Sitten kun perusasiat on kondiksessa alkaa tulla tulostakin. Siihen asti minäkin voin kokeilla, mutta kun haen kaljakorini, ostan kokeneemman belgialaisen, jota ei tarvitse opettaa.

Kiitos, anteeksi ja juomisiin.

Oheinen teksti kirjoitettu samppanjan vaikutuksen alaisena

Espalla Helsingin keskustassa vastaan kävelee daameja LV-laukut kyynärtaipeessa. Torilla Kolera-altaan reunalla istuu nuoria tyttöjä riiputtamassa jalkojaan vesirajassa. Löysän topin alta paistaa CK-merkkiset urheiluliivit. Matka jatkuu Wanhan Kauppahallin ohi. Olympiaterminaalin mäkeä lasketaan alas Jopoilla. Huhun mukaan Anttilan tyhjennysmyynnissä Iittala on ollut kuumaa valuuttaa, koska 40%:n alennus. Spora-pysäkin mainoksessa Gywneth Paltrow poseeraa Diorissa.

Elämme merkkien ja brändien yhteiskunnassa. Nuoret – ja vanhemmat – tytöt haaveilevat ”siitä ekasta Luikkarista”. Pojat, jotka asuvat vielä kotona ostavat asunnon sijaan auton – sen BMW:n, vaikka tämän muka-laman aikana asunnon osto olisi ehkä viisaampaa.

Ennen sitä tulevaisuuden vaurastumista ”eka Luikkari” ostetaan ulkomaanmatkalta Italiasta (siellä tarjottiin juotavia samalla kun katselin hyllyjä!). FB-päivitys on todisteena käynnistä.

Hetkeä myöhemmin teen kaupat ja marokolainen mies laskee seteleitä liikkeen vieressä lakanansa äärellä. Mies hymyilee. ”Liian kallista?” ja viittaa kohden myymälää.

”Ei, mutta opiskelen vielä. Sitten ostan aidon.”

Turisti poistuu paikalta uuden Louis Vuittonin käsipuolessa H&M:n paidassa ja shortseissa. Tuskin kukaan huomaa eroa, sitä paitsi ostan sen aidon heti sitten kun on rahaa. Lohduttaudun tulevaan synninpäästön tuomaan rauhaan.

Opiskelujen päätyttyä ja ensimmäisen palkan napsahdettua tilille on aika palkita uurastus ja ostaa se halvin kallis laukku, koska lupasin sen – en vain itselleni – vaan myös liikkeelle. Marokolainen todistaa. Gymwneth hymyilee minulle taas mainoksessa. En ole varma onko hymyssä ironiaa. Paljonkohan neito itse maksoi laukustaa, vai oliko se sponsorilahja.

Valmistumistani juhlitaan tänä kesänä.

Juhliin kuuluu tietenkin samppanja-tarjoilu. Tai siis kuohuviini. Eihän kukaan huomaa eroa. Eikä sitä paitsi haittaa, että ostan lopulta Ballet-kuoharia, koska sitä saa enemmän samaan hintaan. Ei se kuitenkaan halvin ole, vaan toisiksi halvin. Parempi säästää nyt kun rahaa meni omaan valmistumislahjaan niin paljon. Eikä haittaa, koska nyt voin kutsua muutaman epävarman nimen lisää. Kenties sieltä saa valmistusmislahjana muutaman kympin enemmän paikkaamaan laukun syvyistä vajetta budjetissa.

Kuohari kuuluu tarjoilla ”super chilled”. Siis kaksi asteisena. Ihanat kuplat ja tosi kylmää! Harmi ettei maistu millekään, mutta eihän se kuohuvan viinin idea olekaan. Kuoharia juodaan koska juhlat.

Firman Halloween-bileet. Sinne tulee kaikki. Koska keskustelu pukeutumisesta on aloitettu jo paria kuukautta etukäteen tiedän, että Mari aikoo pukeutua ”siihen samaan makkarankuoreen kuin viime vuonna”. Toisaalta Mikko on ostanut Ralph Laurenin puvun ja aikoo nyt koeajaa sen. Tiina on ostanut kokonaan uuden vaateparren ja rakentanut kokonaisuutensa Chanelin laukun ympärille. Myös muilla tuntuu olevan naamiaisten teemana high-end. Sanon, että taidan minäkin kaivaa Louis Vuittonini naftaliinista (kavereitten kesken ”luikkari”). Toisaalta en ehkä kehtaa näyttäytyä sen piskuisen luikkarin lompakon kanssa. Parempi ottaa se Italista ostettu Never-full. Eihän kukaan huomaa eroa. Sitä paitsi en voisi muutenkaan kanniskella samaan aikaan lompakkoa, iPhonea ja shamppanja-lasia (vai tarjoillaanko siellä kuohuviiniä??).

Illalla isäntä ojentaa minulle lasia samalla kun ohjaa pitopöytään: ”vuokrattii nää Riedelin shamppanjalasit nii maistuu tää skumppaki oikeelle!”

Illalliselle on loihdittu meksikolainen itse tehty taco-buffet. Maistelen kumisia lettuja, kun isäntä tulee tiedustelemaan mitä diggaan safkasta. ”Hyvää, vähän kumisia vaan.”

”Joo, mistään ei löytyny sitä 'masa harinaa', mut tehtiin vehnästä. Eihä niis mitää eroo oo, tai ei kukaa ainakaa huomaa!”
Eipä niin, mietin.

Juokaa Samppanjaa Ranskasta sieltä Champagnesta, koska kesä ja koska sen huomaa!

Kiitos, anteeksi ja näkemiin.

Villinä Etelä-Afrikassa

"Niin puut sanoivat viinipuulle: 'Tule sinä ja ole meidän kuninkaamme.'
Mutta viinipuu vastasi heille: 'jättäisinkö mehuni, joka saa jumalat ja ihmiset iloisiksi, mennäkseni huojumaan ylempänä muita puita!'"

- Tuomarien Kirja, 9:12-13

Keskikesän yöttömät yöt Helsingissä. Ilmanala on pysytellyt raskaana koko päivän. Vesinoro valuu selkää alas. Kumarrun parvekkeen kaiteen yli nuuskimaan ilmaa. Kohta sataa. Väri lasissa näyttää puolipilvistä taivasta vasten rypsiöljyn keltaiselle taittuen hiukan vihreään. Panhuilu tapailee makarooniwestern-sointuja kaiuttimesta.

Lasin pinnalta nenään tarttuu persikkaa, voikukkaa, banaania ja mehiläisvahaa.

Springfield Estaten Wild Yeast Chardonnay tuntuu luontevalle jatkumolle ilmanalaan nähden. Voin kuvitella ranskalaislähtöisen suvun jatkajat Ambrien ja Jeanetten pyörittelemässä viiniään lasissa yhtälailla kuumankosteassa ilmassa tiluksillaan Etelä-Afrikan länsirannikolla.

Tammittamaton chardonnay käy sementtitankeissä maan alla kuudesta yhdeksään kuukautta, mikä tuottaa sille 13% alkoholivolyymin ja vahamaisen rakenteen. Viini käy villihiivoilla. Se tarkoittaa, että 13-18 -vuotiaat puskat muodostavat toisinaan pintaansa homeen, mikä rypäleen sokerien tiivistyessä, aloittaa käymisen luonnollisesti.

 Home on tavallaan luonnon mekanismi hyödyntää työläs hyönteisiä houkuttelevan sokerintuottoprosessin päätös. Home käyttää mehun etikaksi, jolloin rypäle maahan pudotessaan ravitsee mehullaan emäkasvia seuraavana vuonna.

Makumaailmaa hallitsee persikka, hapokkuus ja mineraalisuus, sekä ”villi” maku, josta allekirjoittaneelle tulee mieleen märkä väriliitu ja voikukka.

Monet alkon hyllyltä löytyvät laadukkaat chardonnayt ovat Ranskan Burgundysta tai Californiasta ja ne on usein huolella tammitettu. Tässä tammen puute luo potentiaalia parittaa se varsinkin alkukesän ruokapöydän antimille parsalle, villiyrteille ja muulle kukkean vihreälle. Viinin hapokkuus kestää myös hollandaise-kastikkeen tai vinegretin hapokkuuden. Sopivasti jäähdytettynä viini on kelvollinen myös siemailtavaksi itsenään. Astraalimatkaan siinä ei kuitenkaan mahti riitä.

Etelä-Afrikan viinituotanto on alkanut viime aikoina tuottamaan kohtuu takuutavaraa. Hinnat ovat silti vielä kaikkien viininystävien ulottuvilla. Huikea tuote ja hintansa väärti.

Ilta kääntyy yöksi ja sadetta enteilevä viileä ilmamassa työntyy lasien välistä parvekkeelle. Kaadan uuden lasin. Alkoholi lämmittää!

Wild Yeast Chardonnay, 2013

Springfield Estate

Etelä-Afrikka

Alko: 13%

Väri: Rypsiöljy, taittuu vihreään

Tuoksu: Malolaktinen käyminen, voi, voikukka, banaani, mehiläisvaha

Maku: Persikka, Hapokas, mineraalisuutta, märkä väriliitu, vahamaisuus.

Tarjoilulämpötila: n.10C

Ruoka: Parsaa Hollandaise

Saatavuus: Suomessa Viking line 14,90/plo

Parahin Jaana

Postimauri tupsautti tuossa viikolla luukusta Viinistä viiniin 2016 opuksen. Alkupuolella kirjaa on otsikko ”mitä Suomi juo”. 2014 meidän suosikkiviinimaa on ollut Chile, josta tulee 30-prosenttia kulutetusta punaviinistä ja 23-prosenttia valkoviinistä. Per henkilö viiniä kulutetaan noin 11 litraa vuodessa. Ranska johtaa tilastoja noin 45-litran vuosikulutuksella. Ruotsissa juodaan reilu 20 litraa henkilöä kohden.

31% ostetusta punaviinistä on alle 7 euron pulloja ja valkkareista 46-prosenttia.

Alle 7e hintaryhmä on suosituin. Seuraavana tulee 7-9e ryhmä, jossa kulutusta on 39% punkun ja 34% valkkarin saralla.

Yli kympin satsaus viiniin alkaa olla selvästi harvinaisempaa. Hälyttävää onkin prosenttiluvut yli 15e viineissä: vain 2% ostetusta punaviinistä ja 1% valkkareista on hinnaltaan yli 15 euroa!

Mitä tämä kaikki tarkoittaa?

Olemme ”kyykkyviinejä” lipittelevää junttikansaa?

Ei.

Järkevä ihminen ei panosta kulutushyödykkeeseen kovin paljoa, jos ei tiedä siitä mitään. Alkoholin markkinointi on Suomessa hieman hankalaa. Meillä ei ole omaa tuotantoa ja näin ollen äidinmaidossa opittua viinikulttuuria, kuten vaikka Espanjassa tai Italiassa. Keskiverto espanjalainen ei ole hänkään viiniasiantuntija, mutta lähestyminen on vilpittömämpää. Inhottaa valittaa miten huonosti meillä asiat Suomessa on (kun ei viintä saa ruokakaupasta, puhumattakaan siitä suosikki sinihomejuustosta!). Asianlaita nyt kuitenkin on se ettei panimo saa kertoa tuotteistaan omalla nettisivullaan. Siinä vasta liikeyritykselle pohja. Mielestäni myös alan julkaisujen pitäisi olla lehtikiskalla siellä ylähyllyllä Jallun ja Kallen vapauttamilla hyllypaikoilla.

Elämme kuitenkin muutosten aikaa. Eduskunnassa jyllää buumi alkoholilakien muuttamiseksi. Äänekkäimpinä jericon trumpetteina toimivat toista kertaa sosiaali- ja terveysministeriössä toimiva pitkän linjan ministeri Rehula, sekä nuorempaa polvea edustava Jaana Pelkonen. Reiluna miehenä Rehula onkin saanut jo ajettua uudistusta ”kaverille kanssa” politiikasta, mikä mahdollistaa useamman alkoholituotteen ostamisen yhdellä tiskireissulla. Vaikka moisen uudistuksen läpiajo kuulostaa lähes koomiselle, on sillä suuri merkitys ravintolamaailmalle. Kun pidät kioskia kaupungin kalleimmassa vuokrakiinteistössä ja pääasiallinen myynti tehdään keskiviikkona, perjantaina ja lauantaina kello 22 ja 03.30 välillä ( 16½h viikossa), on ensiarvoisen tärkeää maksimoida myynin tehokkuus. Sinne ei kaivata 30 sekunnin viivettä joka asiakkaan kohdalla, kun haluataan maksaa juoma kerrallaan visa electronilla, ja väylät ovat tukossa.

Itse asiaan.

Jos norsunluutornissa päätetään siirtää viini ruokakauppaan, mitä sitten tapahtuu? Kuluttaja alkaa ostamaan enemmän (maahantuotuja) viinejä kuin (kotimaista)kaljaa, kansan kaamea jano sammuu, 'holin kulutus vähenee ja väki sivistyy siinä samalla?

Palataanpa esimmäiseen kappaleeseen.

Kun keskimäärin 75% viinistä on alle 10 euron viinejä täytyy miettiä, että mitähän sieltä supermarketista mahtaisi sitten saada. Alkon tuotevalikoimassa on suhteettoman paljon niitä yli kympin viinejä, jos ajattelee, että vain 25% ostopäätöksistä kohdistuu tähän kategoriaan.

Jos nyt viini kiikutetaan valmiiksi ahtaaseen K-markettiin tai opiskelijatyövoimalla pyörivään Alepaan, niin satsaus viineissä ulottuu parhaillaan sinne 10 euron viinipulloon saakka. Todennäköisempää (ja helpompaa) on kuitenkin, että asiakas kaappaa kassan vierestä huomaamattomasti Rainbow- tai Pirkka-tonkan kainaloon lähtiessään.

Alkossa meitä palvelee suhteellisen asiantunteva myyjätiimi, jolla on koulutusta ja kokemusta tuotteesta. Alepassa sinua palvelee opiskelija, joka kerran osti kaverille syömään mennessä viemisiksi pullon El Tiempoa.

Entä sitten? Saahan sitä ostaa halvempaakin viiniä.

Palataan taas takaisinpäin. Jos 75% Alkon myynnistä tulee näistä ”alle kympin” tuotteista ja ne siirretään vapaille markkinoille, mitä jää käteen Alkolle? Ennen tällaista lakimyönnytystä valtion täytyy saada Alko myytyä eteenpäin tuleville pienyrittäjille, viinikauppiaille. Voin kuvitella, että yrittäjiä putkahtaisi esiin kuin sieniä sateella – ainakin Helsingissä. Entä muualla? Utelin asiaa Viinilehden asiantuntijalta Antti Rinta-Huumolta. Todennäköisesti pienet viinikaupat paikkaisivat Alkon ylähyllyyn jääneen loven. Mutta kannattaako viiniä ylipäätään myydä Oulua korkeammalla? Pienet kaupat ovat liikeyrityksiä siinä missä isotkin. Lapin mies kun tunnetusti on enemmän viinaan menevä saattaa utopia Britannian mallista, missä Tescon kauppias tietää viininsä ja valikoima on hyvä, mennä päälaelleen. Palvelua ei kannata enää tarjota opistokapunkeja pienemmissä kyläyhteisöissä. Kun ¾:stä ostoista rajaantuu edukkaampaan tuotekategoriaan se myös karkoittaa osan maahantuojista. Maahantuojien katoamisen myötä viinin saanti ravintoloihin hankaloituu, mikä yleensä näkyy hintojen nousuna. Isoille tekijöille, kuten S-ryhmälle tämä tietysti sopisi kuin nyrkki silmään. Listan viinit kun ovat valmiiksi tukkuhinnoiltaan alle kympin tasoa. Pienempien nyrkkipajojen keskuudessa liikkuu huoli eksklusiivisimpien viinilistojen haltijalle aiheutuvista ongelmista.

Ratkaisuksi.

Kokeilussa on malli, missä pieniä alkon segmenttejä sijoitetaan ruokakauppojen sisälle. Se on mielestäni aika hyvä idea. Aukiolo täytyisi vaan vapauttaa samanlaiseksi kuin ruokakaupoilla. Eniten harmittaa, kun viiniä tekisi mieli sunnuntaipaistin kyytipojaksi, pappi on ehtinyt kahvinsa juoda, mutta kauppa seisoo kiinni. Toinen korjattava asia on Alkon volyymit. Nyt ostot suunnitellaan jo useammaksi vuodeksi eteenpäin, eikä pienen tuottajan ole helppo saada hyllytilaa valikoimassa. Olisiko Alkolle mahdollista pienempien ja kohdennetumpien myymälöiden yhteydessä tarkentaa valikoimaa K-kaupan tapaan asiakaskunnalle? Alkon monopoli kuitenkin mahdollistaa tietyn tuotteen saannin muutaman päivän varoajalla aina Hangosta Nuorgamiin.

Samaan aikaan voidaan miettiä onko hintojen lasku yleensä tarpeellista. Jos alkoholiveroa lasketaan pelkästään ravintoloille ja siten voidaan luoda parempaa tarjontaa, sekä uusia työpaikkoja, tarjoaa se valvotun tilan lisäksi, opettavaisen ympäristön viinin lipittelylle. Valveutunut asiakas saattaa kallistua vähittäismyymälässä tekemään yli kympin sijoituksen viiniin.

Meillä politiikka etenee heikoimman lenkin mukaan. Ei alkoholia tarvitse tuoda yhtään lähemmäs sitä heikointa hintoja polkemalla. Veron kanssa voi pelata mielin määrin tai voidaan asettaa alaraja viinipullon hinnalle. Joten Jaana, ollaan samalla linjalla, mutta ollaan valppaana ettei innostuksissamme sysätä tätä maata vuosikymmentä taaksepäin alkoholikulttuurissa.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

lähde: www.alko.fi

Aurinkokelloa tulkitsemassa Harjun mäellä

”Ateria ilman viiniä on kuin kesä ilman aurinkoa.

Ateria ilman viiniä on kuin yö ilman naista.” - Ranskalaisen viinikampanjan iskulauseita

Aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta. Pöytään istuessa saa vaikutelman, että jakkara kököttää aivan metsän siimeksessä. Ylös noustessa kohti alkupalapöytää alapuolella paljastuu kuitenkin kaupungin keskusta, sekä Jyväsjärvi.

Suuntaan tutkimaan pöydän antimia. Tarjoilija kehui kalamurekkeita itse tehdyiksi. Pöydässä on monenlaista apetta. Ilokseni huomaan keitettyjen perunoiden puuttuvan. Sen sijaan tarjolla on paistia, murekkeita, huoliteltuja salaatteja, sekä punajuurikeittoa. Pääruoan sai valita kolmesta vaihtoehdosta ja jälkkäriksi oli katettu kahvipöytä pienellä makealla. Koko lounaan hinta 13,50e.

Ravintola Vesilinna Jyväskylän harjun mäen huipulla on heittelehtinyt tasollaan ja maineellaan viimeisten vuosien aikana melko hurjasti. Keittiönovi on käynyt tiuhaan, kun uutta päällikköä on haettu milloin mistäkin. Nyt linjaan on kaivautunut Helmut Rauniaho tiiminsä kanssa.

Meidän osalta kiinnostus oli ennen kaikkea viinissä. Vesilinnalla on omaa maahantuontia Saksan Moselista S.A. Prümin talosta. Weingut S.A. Prüm (erotuksena naapuristaan Johannes Prümista) sijaitsee upean vanhan Bernkastel-Kuesin kylän kupeessa Keski-Moselissa vajaan parin tunnin ajomatkan päässä Frankfurtin lentokentältä. Viinit on hinnoiteltu sangen asiakasystävällisesti. Ravintolan pitkäaikainen yrittäjä-osakas Pirjo Oksanen-Prüm vastaa nykyisin enemmän tuotannosta ja markkinoinnista Saksassa miehensä Raimundin kanssa.

Päädymme vaimon kanssa pulloon keliin sopivaa Prümin Wehlener Sonnenuhr (aurinkokello) -palstan riesling kabinettia vuodelta 2008. Tarjoilija innostuu valinnasta ja haluaa, sekä ennen kaikkea osaa, kertoa tuotteesta enemmänkin. Aromi lasissa tuo välittömästi mieleen viime syksyn häämatkan Moseliin. Hyvin hailakan keltaisesta nesteestä nousevat tutut kuivatut aprikoosit, mesimarja, sekä kypsyneelle rieslingille ominainen vasta leikattu vihreä puutarhaletku.

Aurinko lämmittää ikkunan läpi. Tarjoilija utelee pitäisikö sälekaihtimia laskea ettei aurinko ota silmiin. Ei todellakaan! Hieno viini lasissa ja upea keli ulkona hiljentää fiilistelemään. Mieli matkaa pari kuukautta eteenpäin aurinkoisiin kevätpäiviin.

Ensi siemauksella suu värjäytyy oranssiksi aprikoosihillon ja appelsiininkuoren estereistä. Wehlener Sonnenuhr-palstan gray slate-liuske maistuu viinissä vahvana mineraalisuutena. 7.5% alkoholia ei pahemmin pyöri suussa, mutta viini jättää miellyttävän pyöreän jälkimaun aina seuraavaan siemaukseen saakka.

Pääruoaksi valitsimme molemmat kalaa. Lohen esillepano on melko rustiikkinen, mutta elementtejä löytyy riittävästi. Kokonaisuus on hiukan rasvainen. Paljon pelastaa ensi silmäyksellä lautaselle kuulumaton paprikahöystö, joka tuo riittävästi happoa pilkkomana lohen, kastikkeen ja lisäkkeen rasvaisuutta.

Jälkiruokaa ei tarvita. Mielestäni reilun kympin lounaaseen kuuluva kahvipöytä ja valikoima keksejä on suomalaiseen makuun riittävä. Omaa viinihammasta jää kuitenkin sen verran kolottamaan, että päätämme tilata vielä lasit toista omamaahantuonti risukkaa.

Listalta löytyy laseittain Ürzig Würtzgarten -palstan Rieslingiä. Würtzgarten (yrttitarha) sijaitsee joen mutkassa muutaman kilometrin pohjoisempana Wehlener Sonnenuhrista etelään laskevilla, erittäin jyrkillä, rinteillä. Palsta saa paljolti enemmän aurinkoa kuin talon muut palstat länttä kohden laskevilla rinteillä. Auringon määrä muokkaa viinistä tuhdimman. Maaperä on Würtzgartenissa red slate -liusketta, mikä puolestaan antaa viiniin enemmän mausteisuutta.

Viini on väriltään kullankeltainen ja taittuu valoa vasten hieman vihreään. Aromimaailmasta lasista nousee päällimäisenä makeus vasta-avatun säilkepersikkatölkin muodossa. Tuoksu on myös selvästi mausteisempi ja mineraalisuus tuntuu paahteisempana. Maussa esiin tulee poltettu tai karamellisoitu limenkuori. Paletissa tuntuu karvaus, mikä muistuttaa hieman männynneulasia ja joitakin villiyrttejä, kuten siankärsämöä. Viini kaipaa ehdottomasti enemmän ruokaa rinnalleen kuin kabinetti.

Luontoäiti antaa valomerkin, kun aurinko siirtyy korkean männyn rungon taakse. Bussi kohti Helsinkiä lähtee piakkoin. Lounaasta jäi suuhun hyvä maku. 13,50e on hyvä hinta sapuskalle, mitä Vesilinna tarjosi. 35 euroa viinipullosta on enemmän kuin sopuhinta ja henkilökunnan palvelualttius yllätti positiivisesti. Ennen kaikkea mieleen jäi kuitenkin miljöö. Upeat näkymät, varsinkin hyvällä säällä, ja toisaalta tuntuma luonnonläheisyydestä tuli yllätyksenä Jyväskylässä varttuneillekin. Miksi ei tätä mainosteta Vesilinnan sivuilla enemmän? Ehkä se on heille itsestäänselvyys, mutta asiakkaan näkökulmasta mahtava lisä kokonaisuuteen. Mielestäni Vesilinnan yhtenä ongelmana on aina ollut vaikea luoksepääsy. Vaiva kuitenkin palkitaan. Heitän tässä palloa ravintolan suuntaan, koska varsinkin illallisasiakkaille, Vesilinna ei ole korkkarietäisyydellä oikein mistään. Voisiko ravintola tarjota asiakkailleen kuljetuspalvelua ylös Harjulle vaikka Asemakadun päästä ja lisätä loppulaskuun kohtuullisen summan palvelusta?

P.S. Jos S.A. Prümin viineihin haluaa tutustua Vesilinna ulkopuolella tarjoaa Alko valikoimassaan yhtä Prümin Wehlener Sonnenuhr -palstan Spätlese Rieslingiä sangen kohtuulliseen 24,90e pullohintaan.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

Aalto, Ribera del Duero, 2010

"Kunnon viinistä saa kunnon veren; kunnon verestä saa hyvän mielen; hyvä mieli innoittaa hyviin tekoihin ja hyvät teot taivaaseen. Näin on tullut todistetuksi, että viini johtaa taivaaseen."                                                           - Vanha englantilainen sananlasku

Kaiuttimesta pauhaa espanjankielistä romaanimusiikkia Gypsy Kingiä.

Hyllyyn kulkeutunut Ribera del Dueron punaviini Aalto päätti (erittäin)lyhyen varastointinsa eräänä sateisena torstai-iltapäivänä Helsingin Kalliossa.

30 vuotta maineikkaalla Vega Sicilialla viinimestarina työskennellyt herrasmies Mariano García aloitti Aalto projektin vuonna 1999 Riberan viinisäädöslaitoksen söör Javier Zaccagninin kanssa. Aikomuksena oli luoda alueen ilmastoa ja maaperää mukaileva huippuviini – Riberan oma burgundi. Rypäleeksi valittiin Tempranillon klooni Tinto Fino.

15 vuotta myöhemmin tulokset ovat sangen lupaavia.

Maaperä Riberassa on sekoitus liusketta, savea, soraa ja hiekkaa. Aalto kasvattaa 110 hehtaarin alueella Valladolidan alueella noin 200 kilometriä Madridista luoteeseen.

Ribera del Duero

Valmistuksessa käytetään uutta ja modernia bodegaa, taloa, joka valmistui 2005. Viini käy valmistusvaiheessa läpi normaalin käymisen lisäksi malolaktisen käymisen tynnyrissä. Tynnyreinä käytetään pääosin kolmevuotiaita ranskalaisia tammitynnyreitä.

Mariano ja Javier keskittyvät ainoastaan kahteen eri viiniin: Aalto ja Aalto PS.

Jälkimmäisenä mainittua tuotetaan ainoastaan huippuvuosina ja tavara tapaa mennä kaupaksi ennen kuin se jälleenmyyjälle asti päätyykään.
Aalto sen sijaan kulkeutui meikäläisenkin viinilasiin asti.

Aalto 2010 vietti lapsuutensa ensimmäiset 18 kuukautta tynnyrissä, joista vajaa viidennes oli amerikkalaisia ja loput ranskalaisia. 2012 kesäkuun viimeisellä viikolla se pullotettiin.
Varhaisnuoruudessaan se poimi aromimaailmaansa elementtejä terriööristä ja tynnyreistä, sekä malolaktisesta käymisestä.
Lasissa tuoksuukin maaperä vahvana. Mielestäni aromeissa tuulahtaa esiin multaisuus ja punajuuret ja tummat luumut.
Väri on intensiivisen punainen, kypsä kirsikka, mutta viestii raikkaudesta taittuen aavistuksen purppuraan.

Maku on huikea. Pehmeitä tanniineja siivittää terävä makeus ja mausteisuus, josta alkoholi (15%) ja hapokkuus tekevät hieman terävän, mutta se muuttuu suussa kermaisen pyöreäksi. Makupaletti toistaa aromeja, mutta tarjoaa myös korianterin siemeniä, lakritsia, vaniljaa ja pitkän jälkimaun!

Huipputavaraa, joka huutaa erilaisia ruokia rinnalleen. Päällimäisenä mieleen tulevat grillatut punaiset lihat, paahdetut uunijuurekset, erityisesti punajuuri. Uskon sen viihtyvän myös mausteiden parissa kuten fenkolin ja korianterin siemenet, kumina ja sumakki. Kovin tulista ruokaa en tarjoaisi Aallon harjana.

Ribera del Duero ei tuottanut tälläkään kertaa pettymystä. Kyseessä on huippuviini. Viime aikoina olen löytänyt jonkilaisen fiksaation alueen roteviin punkkuihin ja luulenpa niiden maistuvan tämän amaronekansan suussa yhtä lailla hyvälle.
Aaltoa löytää Alkosta suolaiseen 39,90e hintaan, mutta esimerkiksi ruotsinlaivoista ainakin Viking Line tarjoaa sitä jo rehdimpään alle kolmenkympin hintaan. Alkon 40 euroa sulattaa vielä kimppainvestointina maisteluiltaan, mutta pidän sitä hiukan kalliina pelkästään omakustanteisena.



Ribera del Duero – Aalto DO – 2010
Alkoholi: 15%
Väri: Kirsikanpunainen, purppuraan taittuva
Tuoksu: Multainen, punajuuret, raikas
Maku: Pehmeät tanniinit, vaikka hapokas. Terävä mausteisuus, yrttinen, korianteri, vanilja.
Ruoka: Maanläheiset maut. Juurekset, hiileksi grillatut punaiset lihat, pitkään kypsytetyt kovat juustot.
Musiikki: Vanhan liiton Flamenco

Hinta: Alkossa 39,90

Kiitos, anteeksi ja juomisiin!